Joidenkin kirjailijoiden teosten kanssa käy niin että ne tulevat osaksi lukijaa ja tämän elämää. Ne uivat ihon alle, eikä sitä oikein osaa selittää edes että miksi.
Minulle kävi juuri näin kanadalaisen Burrardinsalmen rannalla Vancouverissa Brittiläisessä Kolumbiassa. Olin matkustanut ihan muissa asioissa vuosina 2007 ja 2012 Vancouveriin. Saman tien olin päättänyt etsiä suosikkikirjailijani Alice Munron käsiini, tai en häntä, vaan tutustua hänen novelliensa tapahtumapaikkoihin ja ihmisiin.
Halusin istua samalla mäntypuilta tuoksuvalla rannalla, kävellä samoja uneliaita katuja ja tarkkailla samoja ihmisiä kuin Munro oli tehnyt. Olin hullaantunut hänen tarinoistaan sen jälkeen kun luin novellista Punanaama seuraavan lauseen: ”Elämässä on joitakin paikkoja tai kenties vain yksi paikka, jossa jotakin on tapahtunut ja sitten on muita paikkoja.”
Halusin katsoa Munron kertomusten maisemia hänen näkökulmastaan: mitä hän oikein näki ja koki nuorena naisena ja äitinä kirjoittaessaan teoksiaan täällä. Osa hänen pitkien kertomuksiensa, kuten Jakarta ja Cortezin saari (kokoelmasta Hyvän naisen rakkaus, 2000), tapahtumapaikat ovat Länsi-Vancouverissa. Lapsia et saa-nimisen novellin maisemat ovat taas Vancouverinsaarelta, jonne Munro muutti aviomiehensä James Munron kanssa. He perustivat saaren eteläkärjessä olevaan Victoriaan Munron kirjakaupan, joka on edelleen olemassa ja joka näyttää vanhanaikaiselta englantilaiselta kirjakaupalta, kirjojen pyhätöltä kaarevine, korkeine kattoineen ja kirjojen tuoksuineen.
Seisoessani Munron kaksikerroksisen puutalon edessä Kitsilanon boheemissa kaupunginosassa eteläisessä Vancouverissa, ”jossa Munro pystyi omien sanojensa mukaan viimein hengittämään ja kirjoittamaan kertomuksiaan”, tunsin jo itseni urkkijaksi. Eikö kirjailijan ja lukijan välillä pitäisi säilyä jokin salaisuus? Olinko pääsemässä liian lähelle hänen yksityiselämäänsä ja kirjoittamisen motiivejaan? Pikku hiljaa tutkimusmatkani aikana aloin katua. Talot, paikat ja ihmiset Vancouverissa olivat paljastaneet jotain oleellista kirjailijasta, ne toivat kirjailijan liian lähelle, enkä enää halunnutkaan tietää kaikkea suosikkikirjailijastani. En edes sitä, että Munro oli eronnut aviomiehestään muutama vuosi kirjakaupan perustamisen jälkeen.
Muistotilaisuus tapahtuu surutalossa, joka sijaitsee kertomuksen mukaan Kitsilanossa. Etsin kartan avulla talon käsiini. Seisoessani sen edessä näin kuinka sen ikkunoista heijastui merenrannan horisontissa erottuvat jylhät vuoret. Taas muistui mieleeni tärkeä kohtaus kertomuksessa. Siinä miesvieras kehuskelee ikkunasta avautuvalla maisemalla. Minua otti ihan sydämestä, kun katselin samaa maisemaa joka oli yhtä henkeäsalpaava kuin kertomuksessa oleva kohtaus. Muistelin kaikkia niitä henkilökohtaisia takaiskuja, joita Munro oli läpikäynyt elämässään jo nuorena. Oliko hän kirjoittanut itseään Muistotilaisuuden päähenkilön Eileenin hahmoon, joka alkaa epäillä kaikkea elämässään. ” Mitä jos ihminen ei ansaitsekaan näin upeita maisemia?” Kertomuksessa hän tuntee syyllisyyttä siitä ettei ole maisemien arvoinen – ”ettei hän olekaan aina hyvällä tuulella.”
Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 
Jätä kommentti