Ensimäinen luku:

Helena oli astunut Katonahin asemalta MetroNorth-linjan paikallisjunaan hetki sitten. Nyt hän istui vaunussa ja kuuli raiteiden kolinan vaunuun asti kun juna viilletti Manhattania kohti. Helena oli matkalla Manhattanin Grand Central asemalle ja sieltä Metropolitan Museum of Artsiin katsomaan erästä tiettyä maalausta eurooppalaisen taiteen 1300–1800-lukujen osastolla museon toisessa kerroksessa.

Hänen ajatuksensa painuivat näin kirkkaana aamuna väistämättä menneeseen, ne etsivät päivänvalon vastakohtaa. Junan määränpäässä Manhattanin eteläkärjestä avautuisi ensin saaristoinen ja sumuinen Upper New York Bay, mikä yhtyi kaakossa harmaaseen vaahtoavaan Atlantin valtamereen, tuohon valtavaan merimassaan, joka oli tuonut eurooppalaisia uudelle mantereelle satojen vuosien ajan.

Se oli meri, joka yhdisti Euroopan Amerikan mantereeseen, mutta joka oli ollut henkisesti Euroopasta yhtä kaukana kuin kuu on maasta. Kun ensimmäiset eurooppalaiset astuivat Amerikan maaperälle, he näkivät vain asumatonta neitseellistä metsää, villi eläimiä, vapaana virtaavia jokia ja kirkasvetisiä järviä, eivätkä olleet uskoa silmiään.

Nämä samat maisemat vilahtivat Helenan silmien ohi hänen katsoessaan junan ikkunasta ulos. Oli metsän välissä pilkahtavia pikkujärviä, kirkasvetisiä lampia ja hautausmaita. Pikkukyliä ja kaupunkeja. Erä selvittämätön van Lyykin sukuun liittyvä asia painoi Helenan mieltä tänä aamuna. Se oli selkeästi hänen mielessään. Siksi hän oli halunnut pois Katonahin sukuhuvilta tänä aamuna.

Huvila oli ollut hänen turvansa ja pakopaikkansa jo vuosia, koko hänen ja Kenin avioliiton ajan. Tänään se ei ollut suojannut häntä edes häneltä itseltään. Hetkeksi Helena rauhoittui, kun juna eteni tuttua reittiä kohti Manhattania. Hän tunnisti nämä englantilaistyyppiset pikkukaupungit, oli Mount Kisco, sen jälkeen Chappaqua ja seuraavana Pleasantville.

Niiden vanhat puiset asemarakennukset olivat ravintoloina lasisten modernien asemarakennuksien noustua samalle paikalle. Toisinaan taas Helenan mieli oli yhtä levoton kuin ohi vilahtavat maisemat – jokaisella sydämen lyönnillä maisema vaihtui junan ikkunan takana ja toi jotain uutta, ja jotain häiritsevää nousi hänen mieleensä.

Nyt hän näki 1700-luvulta peräisin olevan hautausmaan Walhallan pikkukaupungin vanhan hautausmaatoimston vieressä. Helena tunnisti hautausmaan. Hän oli käynyt siellä kerran kävelyllä. Amerikan itsenäisyyssodan ajalta peräisin olevat harmaaksi kuluneet hautakivet olivat vierivieressä ylös mäkeä kumpuavalla hautausmaalla.

Osa hautakivistä oli painunut lähes maan sisään. Jollain haudalla vilahti pieni värikäs Amerikanlippu tuomassa väriä maisemaan.