Ensimmäinen luku

HUVILA, 2024

On van Lyykin sukuhuvila. Helena, kirjailija, seisoo huvilan pihalla Croton järven rannassa saatuaan ensimmäisen kappaleen suvun historiikista valmiiksi. Nyt hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hän oli luullut käyneensä van Lyykin suvun arkistomateriaalit tarkasti läpi. Kun hän oli sulkemassa tietokonetta salin pöydän ääressä, sähköpostiin oli saapunut viesti tuntemattomalta lähettäjältä.

”Hyvä vastaanottaja. Tiedän nimesi, tiedän kuka olet, ja että olet parhaillaan van Lyykin huvilalla ja kirjoitat perheen tarinaa yksien kansien väliin. Mutta tätä et varmasti tiedä.”

Helenan sormet olivat pysähtyneet näppäimillä.

”Tiedän että kun Katy katosi, hän oli viettänyt iltaa van Lyykin huvilalla.

Hänet oli nähty viimeeksi Katonahin juna-asemalla astumassa Manhattanille menevään junaan.”

Helena koettaa tasoittaa hengitystään rannalla laskemalla neljään sisäänhengityksen aikana, ja kahdeksaan hengittäessään ulos. Ja uudestaan. Hän painelee kämmenellä vatsaansa kuin suojellakseen sitä. Sappinen röyhtäys pyrkii ulos syvältä vatsanpohjasta ja tuo karvaan maun suuhun. Helena koettaa nieleskellä nesteen takaisin ruokatorveen siinä onnistumatta.

Voiko kirjoittaminen olla näin tuskaisaa. Ennen se ei ollut. Siksi hän oli luullut olevansa kaukaa viisas, ja päättänyt kirjoittaa tosiasioihin perustuvan historiikin van Lyykin suvusta romaanin sijaan.

Mutta Katy. Miksi hänen parhaan ystävänsä katoaminen tulee esille samana päivänä.

Helena oli haudannut Katyn mielessään jo kymmenen vuotta sitten.

Tähän hän ei ollut varautunut.

Helena katselee järven yli vastapäiselle rannalle. Vedestä nousevaa kallio maisemaa kutsutaan nimellä The Palisades. Korkeat, viivasuorat halkeiset kalliot, joissa kasvaa hentoja puita, heijastuu takaisin veteen kuin väriä valuva maalaus. Tuuli tulee jostain, ja sen vire saa vedenpinnan liplattamaan. Aivan kuin taulu olisi elossa.

Hänen pitää alkaa maalaamaan, Helena muistuttaa itseään.

Paeta jonnekin.

Kun hengitys on tasaantunut rauhalliseksi, Helena sanoo itselleen, kyllä mielenikin rauhoittuu.

Se ei rauhoitu.

Kuka lähetti sähköpostin.

Rannassa alkaa tulla kylmä, joten Helena menee takaisin huvilalle. Hän kävelee ylös loivaa pihamäkeä, joka johtaa huvilan kuluneille kiviportaille.

Ainoa ääni, jonka hän kuulee mielessään selvästi, kuuluu edesmenneelle isotäti Celia van Lyykille. Ääni sanoo: Ole sitten varovainen mitä kirjoitat.

Helena menee sisälle huvilan keittiöön. Hän avaa paksumahaisen kuusikymmentä luvulta peräisin olevan jääkaapin oven. Celina Costa, perheen kotiapulainen, on leikkanut aamulla hänelle omenalohkoja lounaaksi ja pannut ne kuluneeseen tupperwara astiaan jääkaappiin. Helena ottaa astian jääkaapinhyllyltä, avaa sen kannen, siitä kuuluu pieni sihahdus, kun kansi avauduttuaan päästää ilman pois, hän ottaa yhden lohkon sormiensa väliin ja dippaa sen keittiön saarekkeella maapahkinävoi rasiaan. Välipala antoi tavallisesti hänelle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta ei tänään.

2022

Helena oli astunut Katonahin asemalta MetroNorth-linjan paikallisjunaan. Istuessaan vaunussa hän kuuli raiteiden rauhoittavan kolinan. Hän tarkisti, että Katonahin kirjastosta lainattu pikkukaupungin historiikki oli laukussa.

Helena oli matkalla Manhattanin Grand Central asemalle ja sieltä Metropolitan Museum of Artsiin katsomaan erästä tiettyä maalausta eurooppalaisen taiteen 1300–1800-lukujen osastolla museon toisessa kerroksessa. Hänen ajatuksensa painuivat väistämättä menneeseen. Hän oli lukenut huvillalla tarinoita Katonahin vanhoista suvuista. Niissä oli kerrottu intiaaneista, orjista ja valkoisten ylivallasta Kenin suvussa.

Se oli ollut liikaa. Vaikka hän oli sen aina aavistanut.

Helena tarvitsi valoa, ja muuta ajateltavaa. Käynti museossa auttoi häntä saamaan ajatukset muualle.

Manhattanilla avautuisi ensin saaristoinen ja sumuinen Upper New York Bay, mikä yhtyi kaakossa harmaaseen vaahtoavaan Atlantin valtamereen, valtavaan merimassaan, joka oli tuonut eurooppalaisia uudelle mantereelle satojen vuosien ajan.

Se oli meri, joka yhdisti Euroopan Amerikan mantereeseen, mutta joka oli ollut henkisesti Euroopasta yhtä kaukana kuin kuu on maasta. Kun ensimmäiset eurooppalaiset astuivat Amerikan maaperälle, he näkivät vain asumatonta neitseellistä metsää, villi eläimiä, vapaana virtaavia jokia ja kirkasvetisiä järviä, eivätkä olleet uskoa silmiään.

Samat maisemat vilahtivat Helenan silmien ohi hänen katsoessaan junan ikkunasta ulos. Oli metsän välissä pilkahtavia pikkujärviä, kirkasvetisiä lampia ja hautausmaita. Pikkukyliä ja kaupunkeja.

Eräs selvittämätön van Lyykien sukuun liittyvä asia painoi Helenan mieltä tänä aamuna. Oliko se totta vai ei?

Se oli selkeästi hänen mielessään.

Siksi hän oli halunnut pois Katonahin sukuhuvilalta tänä aamuna. Huvila oli ollut hänen turvansa ja pakopaikkansa jo vuosia, koko hänen ja Kenin avioliiton ajan. Tänään se ei ollut suojannut häntä edes häneltä itseltään.

ISOTÄTI

Helenan mielessä isotäti Celia istui selkä luonnottaman suorana antiikki nojatuolissa suvun ympäröimänä. He olivat kokoontuneet isotädin 70-vuotispäiville kellastuneessa sukupotretissa Gramercy Parkin asunnossa. Kuva oli kehyksissä Katonahin huvilan salin lipaston päällä.

Isotädillä oli ollut niin kauan kuin Helena muisti moitteeton vaalea nuttura suppuna päälaella kuin kruunu. Se oli hänen kruununsa ja se kertoi hänen asemastaa van Lyykien suvussa. Hän oli sen matriarkka.

Helena oli vienyt isotädin joka viikko Natural Salonin kampaajalle Katonahissa ennen heidän kaupunkimatkaansa. Kampaajalla käynnin jälkeen hänen nutturansa loisti päälaella kuin hattu, isotäti oli valittanut, mutta kävi silti uskollisesti joka viikko rouva Chatterboxin kampaamossa pesettämässä hiuksensa ja laittamassa hiuksensa nutturalle.

Helena ei muistanut, että olisi koskaan nähnyt isotädin hiuksia vapaina tai että hän oisi pessyt ne itse.

Samalla matkalla he hoitivat kaksi asiaa: isotädin kampauksen ja ottivat asemalta junan Manhattanille. He menivät Manhattanille päästäkseen pois pikkumielisestä Katonahista.

Oli ollut kaksi asiaa mikä oli yhdistänyt isotädin ja Helenan. He eivät pitäneet juoruilusta. Ja he rakastivat maalaustaidetta.

(Jatkuu)